In memoriam Reino Kannelkoski 17.5.1920 – 20.1.2009

Kuvat Jouko Rummukainen, teksti Risto Hyypöläinen

Kiltaveli majuri Reino Kannelkosken hautajaiset 7.2.2009 olivat Kouvolan vanhan hautausmaan kappelilla ja muistotilaisuus Kouvolan upseerikerholla. Omaisten suostumuksella kerromme hautajaisista kuvin ja kiltamme saatesanat edellisen ja nykyisen puheenjohtajien kiteyttäminä.

Jarmo Piispasen muistopuhe

"Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon,
kuin kedon kukka hän kukoistaa,
ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.
Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille,
jotka pelkäävät ja rakastavat häntä."

Psalmi 103: 15–17

Hyvät Reinon omaiset, sukulaiset, ystävät. Tervehdin teitä näillä psalmin sanoilla.

Olemme juuri tuolla kappelissa siunanneet Reinon odottamaan ylösnousemuksen kirkasta aamua. Vaikka Reino sai elää pitkän elämänkaaren, on meidän mielessämme kuitenkin kysymyssana "miksi". Itsekkäästi ajateltuna Reinolla olisi voinut olla vielä pala elämää jäljellä, sillä niin virkeänä hän oli elokuisena päivänä viime vuonna, kun tapasimme hänet Immolan veteraanijuhlassa. Sielläkin hän lähtiessämme tervehti ja sanoi:"Ensi vuona tavataan, jos eletään". No nyt tapaaminen on käsillä, mutta ei aivan siinä tarkoituksessa, jossa sen toivoimme olevan.

Meidän on kuitenkin hyvä muistaa, että jokaisella on päivämme ja aikamme. Ihmisen elinkaari on kuin suora jana, jolla on alku ja loppu.

Kun meillä Rajamieskillan johtokunta kokoontui tammikuisena keskiviikkona kokoukseen, saimme juuri kokouksen alkuun suruviestin, jonka varapuheenjohtaja Risto Hyypöläinen meille ilmoitti. Nousimme hiljentymään, kuuntelemaan Reinon lausumaa runoa dvd:ltä, jonka myös tässä muistotilaisuudessa kuulemme. Tällä pienellä muistohetkellä saimme kunnioittaa arvostamaamme kiltaveljeä.

Reino kuului syksyllä 1941 perustettuun RJP 2:een, jonka muodostivat välirauhan ajan rajakomppaniat Kaakkois-Suomesta. Taisteluja, joissa Reino oli, käytiin etulinjassa mm. Lempäälässä välillä siirtyen reserviin ja taas rintamavastuuseen.

Ehkä kuitenkin suurin ja merkittävin kokemus oli Ihantalassa, jota Reino vielä muisteli 10.6.08 Imatran Pelkolassa. Siinä nuoremmat upseerit ja muut läsnäolijat kuuntelivat korva tarkkana taistelujen eri vaiheita, joita Reino kertoili. Suurta ihmettelyä herätti juuri se, kuinka hyvin ja yksityiskohtaisesti hän muisti tapahtumat kuin eilisen päivän. Toki muitakin kovia taisteluja oli eri puolella Kannasta, mutta tässä vain pari esimerkkiä.

Siihen aikaan rajamiehillä oli hyvä taisteluhenki. Varsinaisia hiippareita ja vähemmän epäsotilaallisia miehiä ei juuri joukossa ollut.

Reino niin kuin muut sotilaat joutuivat viettämään parhaat miehuusvuotensa rintamalla taistellessaan isänmaan, kodin ja uskonnon puolesta. Sota oli kovaa ja kuluttavaa aikaa. Voidaankin kysyä, kuinka monta perhettä joutui jättämään kotinsa Karjalaan ja lähtemään raskaalle evakon tielle.

Kun alkoi rauha, voidaan todeta, että Rajajääkäripataljoonan 2:n upseerit ja miehistö saattoivat palata rauhan oloihin pää pystyssä. Annetut tehtävät oli pyritty suorittamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tästä käy todisteena pataljoonan Talissa antama raskas, mutta kunniakas uhri yhteisen torjuntavoiton hyväksi.

Reino hoiti RJP 2 jatkosodan veteraanien perinnetyötä puheenjohtajana vuoteen 2004, jonka jälkeen tehtävät siirrettiin Kaakkois-Suomen Rajamieskillalle siitä syystä, että veteraanien korkea ikä vaikeutti tehtävien hoitoa. Näin ollen killan tehtävänä on vastata veteraanien perinteistä sillä arvokkaalla tavalla, jota veteraanit toivovat.

Reinon aikana toiminta on ollut pataljoonan perinnetoimikunnassa nimenomaan vanhojen perinteiden vaalimista, mm. kunniakäyntejä ja seppeleenlaskuja 13. rajakomppanian muistomerkille sekä yhteistoimintaa Kaakkois-Suomen Rajamieskillan kanssa. Vaikka fyysisesti ja hallinnollisesti tehtävät siirtyivät Rajamieskillalle, jaksoi Reino olla yhteisissä tilaisuuksissa mukana aina viime vuoteen saakka. Juuri näistä vierailuista johtuen opin tuntemaan Reinon hyvänä kiltamme ystävänä ja kiltaveljenä.

Kun tapasimme Reinon viimeksi elokuussa Immolassa, oli se mieliin painuva kokemus. Ensinnäkin joimme kahvia samassa pöydässä ja vaihdoimme kuulumisia. Reinosta paistoi elämänmyönteisyys ja kiitollisuus.

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta viime kesän museo-opasta ja sotahistorian opiskelijaa Mikko Veijalaista, joka pääsi haastattelemaan Reinoa veteraanijuhlassa. Lainatakseni Mikon sanoja:"Kesän paras kokemus oli saada haastatella todellista sotahistorian asiantuntijaa."

Tästä perinnejoukkojen ansiotyöstä Reinolle on myönnetty Rajavartiolaitoksen ansioristi 15.8.2001.

Voitaneen myös kysyä, onko surun keskellä kiitoksen aika? Mielestäni Reinon kohdalla on. Hän sai elää pitkän elämän lähes loppuun saakka terveenä. Vain lyhyt sairaalajakso ennen menehtymistä.

Reinon maallinen taival on päättynyt, polun pää on lopussa. Hän on päässyt Taivaan kotiin. Vaikka Reino on poissa, hänen muistonsa elää meissä jokaisessa. Luopuminen rakkaimmasta on raskasta surun keskellä, mutta se tulee meille jokaiselle jossakin elämämme vaiheessa. Sanotaan, että niin kauan kuin on muistelijoita, on myös muistoja. Näihin muistoihin haluamme jättää Reinon ja kiittää lämmöllä siitä elämän työstä, jota hän teki yhteiskuntamme hyväksi.

Lopuksi tuon teille veteraanitoveri Vilho Vanosen osanotot. Hän on ollut sairaalassa eikä näin ollen ole voinut osallistua Reinon siunaus- ja muistotilaisuuteen.

Kaakkois-Suomen Rajamieskillan puolesta toivotan teille Reinon omaiset siunausta ja voimaa surun keskellä näillä fil 3:13–15 sanoilla, jotka mielestäni sopivat juuri Reinon kohdalle.

Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takana päin, ponnistelen sitä kohti mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon., pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen omat.

Jouko Rummukaisen muistopuhe

Arvoisat omaiset, muu hautajaisväki.

Haluan omalta osaltani lyhyesti muistella Reino Kannelkoskea.

Tapasin Reinon ensimmäisen kerran kesäkuun kymmenes päivä vuonna 2000 tuolla Imatran suunnassa Pelkolan rajavartioasemalla. Siellä vietettiin 13. rajakomppanian perustamisen vuosipäivää ja hän oli saapunut sinne aseveljen ja hyvän ystävänsä Bruno Tiaisen kanssa. Brunohan hoiti siihen aikaan RjP 2 perinneasioita Imatran ja Lappeenrannan suunnassa, ja oli pyytänyt Reinon mukaansa vastaanottamaan Rajamieskillan standaaria.

No eipä mennytkään kuin puolitoista vuotta, kun Bruno poistui rivistä vaikean sairauden murtamana, ja Brunon tehtävät siirtyivät vähän kuin automaattisesti Reinolle. Tämä siksi, että jatkosodan loppuvaiheessakin Bruno oli ollut komppanian päällikkö ja Reino varapäällikkö, ja jos esimerkiksi komppanian päällikkö kaatuu tai haavoittuu hyökkäyksessä, niin varapäällikkö ottaa porukan hallintaansa välittömästi. Näin tapahtui myöskin kuusikymmentä vuotta myöhemmin.

Siitä se sitten alkoi meidän yhteinen puuhastelu perinneasioiden parissa. Oltiin omalta osaltamme järjestelemässä esimerkiksi Pelkolan tapahtumaa, RjP 2 kokoontumisia ja niin edelleen. Toki meidän osuus oli hyvin pientä, koska meillä oli niin hyvä yhteistyökumppani.

Kaakkois-Suomen rajavartiosto. Saatiin kyllä mennä aina lähes valmiiseen pöytään. Monissa tapahtumissa käytiin yhdessä, suurin osa oli niitä mukavia tapahtumia, mutta oli myöskin ikäviä velvollisuuksia, kun käytiin saattamassa Reinon aseveli viimeiselle matkalle. Mutta oli tapahtuma sitten mikä tahansa, niin aina oli yhtä mukava miestä tavata. Täytyykin sanoa, että näiden vuosien aikana Reino ei ollut enää pelkästään RjP 2 veteraani, jonka kanssa asioita hoidettiin, vaan hänestä oli tullut minulle myöskin hyvä ystävä.

Haluan kertoa erään tarinan yhteistyömme alkuajoilta, kun joskus jouduimme soittelemaan hyvinkin usein, vai pitäisikö sanoa, että saatiin soitella. Tuona päivänä oltiin soiteltu jo muutaman kerran ja tällä kertaa Reino soitti minulle päin. Kuten tapana oli, kumpikin vastattiin aina puhelimeen jämysti koko nimellä ja sama tietenkin toisin päin esitellessämme itsemme.

No katsoin puhelinta ja näin että Reino soittaa ja taas vanhaan tapaan vastasin napakasti, että Jouko Rummukainen. Toisesta päästä kuului :"No Reiska tässä vaan terve." Täytyy sanoa että se ns. nuoresta miehestä tuntui mukavalle, oli niin kuin kaveri olisi soittanut. Eipä sitä sitten itsekään jaksanut enää olla niin jämy ja virallinen vastaisuudessa.

Eräs asia, mikä on Reinosta jäänyt mieleen on se, että hän muisti aina kiittää Rajamieskiltaa, kiltalaisia ja tietenkin minua, koska olin puheenjohtaja, vaikkakin se, mitä me teimme veteraanien eteen oli mitättömän pientä verrattuna siihen, mitä he olivat tehneet aikoinaan meidän kaikkien eteen. Mutta Reino ei katsonut asiaa siltä kannalta, ja ne kiitoksen sanat lämmittivät aina mieltä.

Olenkin sanonut aina, että paras palkinto kiltatyöstä on veteraanien kiitos, sitä eivät mitkään materiaaliset palkinnot voi korvata.

Lopuksi vielä kiteytettynä se mitä olen halunnut sanoa. Reino Kannelkoski oli yksi hienoimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Oli kunnia tuntea hänet ja olen onnellinen siitä, että sain olla siihen aikaan puheenjohtaja ja tutustua häneen.

Omaisille voimia.